Lapsuuteni oli täynnä seikkailuja, luontoa ja eläimiä. Jo pienenä maatilan tyttönä opin tarkkailemaan ympäristöäni. Kuljin paljon yksin metsissä ja lähiluonnossa, ja juuri siellä kohtasin kasveja, jotka jäivät mieleeni loppuiäksi.
Muistan yhä sen päivän, kun juoksin peloissani ulos vanhasta keltaisesta autiotalosta. Lapsen vilkas mielikuvitus teki tehtävänsä, ja juoksin minkä jaloistani pääsin. Silloin näin sen – hehkuvan oranssinpunaisen liljan. Olin oppinut tuntemaan sen nimellä keisarinkruunu / keisarinpikarililja, ja jo nimi teki minuun suuren vaikutuksen.
Se kukki niin loistokkaasti, että olin aivan lumoutunut.
Ihmettelin usein, miten niin kaunis kukka saattoi kasvaa autioituneen pihan laidalla omenapuiden alla. Kukaan ei enää asunut siellä, eikä kukaan tuntunut edes huomaavan sen kauneutta.
Kävin katsomassa kukkaa monena kesänä. Minulle se oli aina ”keisarinkruunu”. Vasta paljon myöhemmin sain tietää, että kyseessä olikin ruskolilja. Olin suorastaan tyrmistynyt – lapsen mielessä kruunu ei voinut noin vain kadota!
Mielikuvituksessani se on yhä ”keisarinkruunu”, vaikka työssäni puutarha-alalla käytänkin oikeita nimiä: Lilium bulbiferum (ruskolilja) ja Fritillaria imperialis (keisarinpikarililja).
Lapsena kukkien nimet herättivät mielikuvituksen eloon. Minulle keisarinkruunu toi turvaa. Kun juoksin ulos autiotalosta sydän pamppaillen, sen näkeminen rauhoitti minut heti.